maanantai 27. heinäkuuta 2015

IT HAS BEEN A WHILE

IMG_9988
Tiedän, tiedän... Siitä on ihan luvattoman pitkä aika kun oon tänne viimeksi rupatellut. Kotona oon kuitenkin ollut pian puolitoista kuukautta ja elämä lähtenyt täällä rullaamaan paremmin kuin uskalsin edes toivoa! Oon nähnyt kavereita, kastellut sukkani lukemattomilla metsälenkeillä koiran kanssa, käynyt mökillä, grillannut, saunonut ihoni kuivaksi, nauttinut kuraisesta provinssista, leikannut nurmikon vaikka kuinka monta kertaa ja en vieläkään kyllästy, hömppäillyt riparilla vanhana, ruokkinut herkkusuonta kolmissa rippijuhlissa - huh mitähän vielä? Niin no, käynyt töissa ja treeneissä.

Suomielämä on oikein makoisaa ja höllinyt mua vähän liiaksikin. Kotona on tosi hyvä olla, ystävien kanssa rentoutuu ja en vaan saa kylliikseni Suomen raikkasta luonnosta. Ja ruuasta. SIIS RUOKA. Voi halleluujaaa, jos en jenkeissä saanu kiloja niin nyt kyllä senkin edestä kun ruisleipä ja karjalanpiirakat on maistunut vähän turhankin hyvin. Aluksi kaikki tuntu niin pieneltä ja keittiön tasotkin liian matalilta, suomen puhuminen oli maailman oudointa (ja takkuan toisinaan vieläkin sen kans joissain tilanteissa..), pyörällä liikkuminen oli vapauttavaa ja kaikki vaan oli taas niin erilaista. Mut samaan aikaan kaikki oli niin ihanan kotoisaa! En mielestäni kokenut sellasta "kotiinpalushokkia" mistä vaihtareita paljonkin varoitellaan ja varmaan ihan hyväkin niin.

IMG_0067
No mitäs jenkkipäähän kuuluu? Oon yrittänyt kovasti pysyä yhteydessä, tosin vähän köyhästi siinä onnistuneena, kun en ole mikään kovin suuri chattailijä-tyyppi. Host momin kanssa tulee eniten kuulumisia vaihdeltua ja lähetellään paljon kuvia edestakaisin. Kavereiden kanssa oon snäppäillyt pikaisesti, mutta eipä sen kummempia - eikä se valitettavasti yllätä mua yhtään. Parin vaihtarikamun kanssa ollaan sitten enempi juteltu. Kaikenkaikkiaan tuntuu todella epätodelliselta et oon koskaan edes ollut vaihdossa. Siis ihan tosi epätodelliselta. Tuntuu kun olisin vaan skipannut yhden vuoden mun elämästä, ihan kuin se olis vaan kadonnut jonnekkin mustaan aukkoon. Vähän semmonen unen-tuntuinen fiilis. Olinko mä oikeasti kymmenen kuukautta toisella puolella maailmaa? Paljon mä yritän sitä itsekseni kelata, mutta kun on vaan vieläkin vaikea käsittää.

Kaipuuta tai ikävää Amerikkaa kohtaan en oikeastaan oo kohdannut, ainakaan vielä. Kyllä tulee välillä mieleen että "ei vitsi, täähän tehtii ihan erilailla jenkeissä!" mut samanlaista ikävää, mitä Suomea kohtaan koin, en ole kyllä läheskään potenut. Kaikki on siis aivan vallan mainiosti, vaikkei täällä nyt mikään viidentähden kesä ole ollutkaan ja sateenkin ystävä alkaa jo vähän kaipailla aurinkoa. Vielä on kaks viikkoa lomaa ja sitten takas koulun penkille. Jäiks. Kauhistuttaa ja isosti, mut ei auta. Kyllä se koulukin varmasti lähtee taas sujumaan, vaikka oon jo valmistautunut henkisesti alkuvuoden takkuiluun... :D

IMG_9687

Elossa siispä, ehkä vähän enemmänkin. Blogi on ollut mun tärkeysjärjestyksessä ihan häntäpäässä, vaikkakin päivittäin oon potenut huonoa omatuntoa ajanpuuttesta. On pitänyt tehdä postausta Nykistä, vikoista viikoista Minnesotassa, kysymyspostausta, videota, vinkkejä uusille vaihtareille... Mutta enhän mä mitään ole saanut aikaan. Nyt siispä päätin, että jätän blogin ainakin hetkeksi kokonaan, jottei tosiaan tarvi sillä päätänsä vaivata ja roikuttaa riesana. Niin paljon kun mä kirjoittamisesta nautinkin, menee moni moni muu asia mun elämässä sen edelle. 

Oikein rentottavaa ja onnellista loppukesää kaikille, isot tsempit koulunalkuun ja arkeenpaluuseen. Kauden 15-16 vaihtareille myös paljon lämpöisiä ajatuksia! Seurailen teitä innolla täältä ruudun takaa, mielenkiintoista nähdä millaisia vuosia pääsette viettelemään. Maailma on tehty meitä varten hiljenee nyt ainakin toviksi. Jos kuitenkin mun puuhastelut ja elämä vielä kiinnostaa, niin intagramissa pyörin nimimerkillä tuulieveliina_ ja snapchatissa postailen turhuuksia nimimerkillä tuulituomilehto. Viestiä ja kommentteja saa vieläkin tottakai laittaa, kyllä mä niitä lueskelen aina..:-)

Kiitos ihan jokaiselle lukijalle kun olitte matkassani mukana. Te, ja teidän sanat sekä kommentit, merkkas mulle enemmän kuin uskottekaan. Oli ihan mieletöntä päästä jakamaan tää vuosi just teidän kanssa. This is not a goodbye - this is only a see you later.
♥:llä Tuuli

perjantai 19. kesäkuuta 2015

THE END OF THE ADVENTURE

IMG_9257


* Pieni hiljaiselo takana kun viimeiset päivät Amerikan mantereella olivat ihan liian kiireisiä. Ja wifittömiä. Kirjoitin tän tekstin n. viikko sitten matkalla Minnesotasta New Yorkkiin. Nyt oon kuitenkin jo viettänyt yli vuorokauden kotona ja oon vaan niin onnellinen vaikkakin jet lagin uhrina. Kirjoittelen kotifiiliksiä myöhemmin. *

Nyt se on virallisesti jätetty taakse; Mun koti maailman toisella puolen, Amerikka-perhe, kaikki muistot - mitä kymmenen kuukauden aikana kertyi ihan uskomaton määrä, ne aluksi vieraat kasvot mitkä muuttuivatkin ystäviksi, Minnesotan pellot ja vihreys. Mun vaihtovuosi on nyt ohi. Enkä pysty vieläkään sitä käsittämään, en vaan pysty. Yritän takoa päähäni sitä faktaa etten pääse tänne enää takaisin enkä tule enää koskaan olemaan vaihtari (vaikkakin tulen koko elämäni kantamaan jonkinmoista vaihtari/ex-vaihtari-statusta), mutta veikkaampa ettei se tajuntaan iskostu ennen kuin olen kotona. Ja muutenkin ajan kanssa. Tätä vaihtoa tulee varmasti käsittelemään itsensä kanssa ihan koko lopun elämää.

Tällä hetkellä istun lentokoneessa, noin kymmenen minuuttia sitten nousivat renkaat kiitoradalta ja Minnesotan uskomattoman kauniille osavaltiolle, mun toiselle kodille, heiluttelin heipat. Aamu oli raskas, paljon paljon kyyneleitä. Paljon haleja. Paljon nessuja. En olettanutkaan että lähteminen ja hyvästeleminen helppoa olis tullut olemaan - varsinkaan sen jälkeen kun Suomestakin lähteminen oli ihan mahdottoman tuntuista - mutta taas se iski lujaa päin näköä. Lähteminen on kakstoikkoista; toisaalta tietää että pääsee kotiin, mutta toisaalta jouduin jättämään paikan mitä opin rakastamaan ja kutsumaan kodikseni. En halua sanoa että mulla olis mitenkään kauhean sekavat fiilikset, ja vaikka hyvästit eivät olleet kivat, niin oon jo valmis palaamaan kotiin. Ja tottakai mä joskus tänne palaan, se on ihan varma. Ennemmin tai myöhemmin, mutta joskus kuitenkin.

Vielä on vaikea sanoa että mitä jään Amerikasta ikävöimään... Tottakai ihmisiä ja ympäristöä, mutta on jännä nähdä löydänkö itseni kaipaamasti ihan Amerikkalaista kulttuuriakin, vaikkei meidän kemiat aivan kohdanneetkaan. On myös todella mielenkiintoista mennä takaisin Suomeen, koska tuun näkemään asiat kotonakin niin erilailla mitä ennen tänne tuloa. Ja tottakai vähän ahdistaa ajatus vanhaan elämään palaamisesta, mahdunko mä sinne enää? Yritän mennä vaan sen mukana mihin tuuli kuljettaa, elää hetkessä ja rauhassa taas alkaa rakentamaan itselleni sitä mukavalta tuntuvaa ympäristöä ja rutiineja. Siis yritän, mutta tosiaan aika näyttää mihin päädyn ja miten päin kotiin asetun. Taas tullaan siihen että If it's meant to be, it will be.

Kauheasti mulla ei tunnu olevan nyt sanottavaa, kai mä vaan halusin tulla ilmoittamaan että on hyvästit heitetty, itkut itketty ja kotia kohti lähdetty. Seuraava etappi on New York city - kaiken tän haikeudenkin seassa jaksan olla siitä kuitenkin innoissani ja varmasti tulee olemaan taas ikimuistoiset viisi päivää. Tämmöinen omatoiminen soft landing camp? Keskiviikkona kuitenkin saan istua koneeseen viimeisen kerran pitkään aikaan ja päämääränä tulee olemaan Suomi! Tuun kirjoittelemaan vipojen päivien kuulumisista vähän throwback- meiningillä, koska en vaan yksinkertaisesti löytänyt siihen aikaa. Samoin kysymyspostausta aion tehdä sitten kotiuduttuani, New Yorkin kuvapläjäyskin pakko päivittää ja myöskin varmasti fiiliksiä tulen vielä tänne purkamaan jos semmoinen olo tulee. Blogi ei siis ainakaan ihan vielä tule vaikenemaan, voi olla ettei koskaan ihan täysin. Haluan pitää tän juurikin sellaisena paikkana mihin voin tulla höpisemään vaihtojuttuja, koska uskon ettei perhe ja kaveritkaan määräänsä enempää jaksa kuunnella mut jatkuvia tarinoita "Amerikan elämästä", haha. Paljon on myös kysytty et aionko jatkaan ihan "kunnolla bloggaamista" ja siihen vastaan nyt ainakin vielä että ehkä. Jos niin teen, niin perustan uuden blogin ja aloitan ns. alusta. We'll see, fiilispohjalla mennään.

Haluan kuitenkin lopettaa tän postauksen toteamalla että oli kyllä mieletön vuosi. Se oli kaikkea muuta kuin helppo, eikä se ollut mun elämäni paras vuosi, mutta se oli niin täynnä tärkeitä oppitunteja, turhia nauruhepuleita ja kultaakin arvokkaampia muistoja mitä en ikinä vaihtaisi mihinkään. Tästä mun on hyvä aloittaa uusi kappale elämässäni, alkaa tavoittelemaan uusia unelmia ja askeltaa kohti uusia seikkailuja.
  IMG_9262


maanantai 8. kesäkuuta 2015

CLASS OF 2015

IMG_8985

Nyt se on ihan virallisesti takana. Mun vuosi amerikkalaisessa high schoolissa. Olihan se nyt ihan mieletön kokemus, vaikken jokaista hetkeä rakastanutkaan. Aluksi kun kuulin, että päädyn 200 oppilaan kouluun, oli fiilikset kaukana huikeasta - halusin kokea tottakai sen telkkarista tutun kunnon high school -meiningin isossa koulussa. Mutta en vois olla onnellisempi tästä koulusta missä sain vuoteni viettää. Juurikin se pieni, tiivis ja turvallinen yhteisö koulussa ja sen ulkopuolellakin teki muhun ihan lähtemättömän vaikutuksen ja Randolph High School tulee olemaan aina mun muistoissa ja sydämessä. Once a Rocket, always a Rocket.

Näin tässä tosiaan pääsi käymään, että yöunistani nipistelen minuutteja tähän postailuun, mutta eipä se mitään. Aamulla saa nukkua! Vaikkei mun sisäinen herätyskello aivan ookkaan siitä samaa mieltä. Anyways, yritän vain nopsasti tiivistää graduationin pariin lauseeseen ja ripotella muutaman hassun kuvan perään. Mitkä, by the way, on mun pikkuveljen käsialaa, ja valitettavasti sadasta kehotuksestani huolimatta ei hänen kova päänsä voinut ottaa opikseen ja vaihtaa valovoimaisempaan putkiloon, joten kuvien laatu on vähän kökkö ja kohiseva - pahoitteluni. Ajatus kuitenkin tärkein...

Meidän valmistujaiset olivat siis viime lauantaina, 6.6.. En osannut oikein mitenkään niitä jännittää tai muutenkaan täpistä, jotenkin se vain tuli ja tapahtui. Ilta oli kuitenkin todella tunteita pintaan nostava; Astuin viimeisen kerran tuttuun kouluun, näin viimeisen kerran monet niin ystävälliset kasvot, mä viimeisen kerran astuin myös ovista ulos ja toisin kuin yleensä - olisin vain halunnut kääntyä taaksepäin. Mä en ole semmoin seurapillittäjä, en oikeastaan ikinä itke julkisilla paikoilla. Se ei tarkoita sitä että haluaisin olla jotenkin "kova ja vahva", ei vaan yksinkertaisesti itketä. Onneks Suomi- ja Jenkki-mammat tekivät sen mun puolesta haha. Kyyneleittä siis selvittiin. Illalla tosin sängyssä väsymykseeni muutaman tihrustin, mutta ennemminkin ilosta kuin lueskelin vuosikirjaan kavereitteni raapustamia juttuja. Kuinka mä vaan sainkin kuin sainkin mielettömän lämpöisen ihmispiirin ympärilleni vaikken niin aluksi jaksanutkaan uskoa.

Graduation seremonia itsessään oli tosi kiva, yksinkertainen ja melko henkilökohtainen. Oli puheita parhailta oppilalta, rehtorilta, lemppariopeltani kuka piti mulle Foods-tuntia ja auttoi taloprojektissa, oli videoita, stipendejä ja scholarshippejä sekä lopuksi kaikki vuorollamme tallusteltiin lavalle, otettiin diplomi vastaan vasemmalla kädellä ja käteltiin oikealla. Tuotakin piti muuten harjoitella puoli tuntia, kun ei ihan kaikkien koordinaatio noin monimutkaiseen toimintoon riittänyt. Ja tottakai ilta päättyi siihen parhaaseen osuuteen; Meidät julistettiin virallisesti Class of 2015'ksi ja saatiin viskata hatut kohti kattoa. Oli kyllä niin mahtava fiilis siinä vaiheessa!
  IMG_8978IMG_9000 IMG_9014 IMG_9027 IMG_9034 IMG_9054
Suomiperhe  ♥ IMG_9067
IMG_9087IMG_9094
IMG_9103

Sen pituinen se tarina pienestä Randolphin koulusta - ikävä tulee. 

Perheeni Suomesta saapui siis tänne Amerikan mantereelle torstaina, neljä päivää takaperin. Vaikka olinkin ihan jäätävän jännitykseni takia ihan pyörtymispisteessä, varsinkin kuin "International arrives"-liukuovet aukenivat jokatoinen minuutti varmaan puolen tunnin ajan ja joka kerta hyppäs sydän kurkkuun kun ajattelin että "No nyt" "Eipäs kun nyt!!" jne... Mutta odotus palkittiin ja mikään ei oo varmaan koskaan tuntunut niin hyvältä, kun halata äitiä kymmenen kuukauden tauon jälkeen. Oli aivan ihanaa näyttää niille tätä paikkaa ja elämää mitä oon täällä elänyt ja hekin ovat nauttineet olostaan kovasti. Tällä hetkellä seikkailevat Chicagossa ja mä täällä kotosalla pakkailen ja hyvästelen ihmisiä toinen toisensa perään. Raskastahan tää on, ei voi muuta sanoa. Neljä päivää jäljellä mun jenkkikodissa, yhdeksän päivää Suomeen. Hullua, hullua ja vielä kerran hullua. Tuun kirjoittelemaan enempi itse fiiliksistä varmasti jossain vaiheessa, mutta nyt on pakko päästä sänkyyn että saan koottuani itseni huomiseksi, kun luvassa taas paljon lisää viimeisiä haleja ja katseita. 

Palailen vielä ainakin kerran tältä puolelta merta!